Pallontallaajat.net
Valikko
Saara&Severi
Saara&Severi

Ensitapaamisen jälkeen Saara ja Severi ovat asuneet enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Yhteinen koti on ollut ensin Turkissa, sitten Kaakkois-Aasiassa ja Israelissa. Tällä hetkellä Severi työskentelee Länsirannalla ihmisoikeustarkkailijana ja Saara päiväkodissa Tampereella.

Severi opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa ja rakastaa kissoja sekä jalkapalloa.

Saara on lastentarhanopettaja, jolla on laulu joka tilanteeseen ja joka nauraa omille vitseilleen.

Tykkää meistä facebookissa
Saara on Instagramissa
Mitä etsit?
Aikeita ja ajatuksia Elämää Turkissa Työskentely ulkomailla

Istanbul; they call it chaos, we call it home

on 13.2.2015

Näin kuvan yllä olevasta postikortista lomallani Suomessa, ja silloin iski yhtäkkinen ikävä Istanbuliin. Oli sunnuntai Katjan luona Tampereella, ikkunasta näkyi kuinka ulkona satoi lunta eikä ulkona liikkunut ketään. Koko talvinen Suomi oli niin mustavalkoinen ja hiljainen, aivan entisellään, mutta silti kaikki tuntui niin kovin kummalliselta ja uudelta. Istanbul tuntui samaan aikaan kaukaiselta ja läheiseltä, unenomaiselta.

Haga Sophia, Istanbulin pakollinen turistinähtävyys. Ja niin pienenpieni osa tätä kaupunkia.

Kahden viikon Suomen visiitin jälkeen ajatus Istanbuliin palaamisesta tuntui aluksi ahdistavalta ja sitten hyvältä. Atatürkin lentokentällä huomasin kaivanneeni kaikkea sitä kaaosta, ääntä ja sekasortoa joka tähän kaupunkiin kuuluu. Yllätyksekseni huomasin, kaiken Istanbulin pakokaasun ja ilmansaasteiden keskellä, hengityksen kulkevan helpommin kuin Suomessa. Olo tuntui kotoisalta, edes pari tuntia kestänyt kotimatka bussi- ja taksisäätöineen ei saanut verenpainetta kohoamaan. Kotona tilasin heti meille ison vesikanisterin ja neuvottelin ravintolan kanssa siitä, haluanko pide-nimiseen ruokaani juustoa vai en – molemmat puhelimitse, turkiksi.

Bosporin siltaa ihmettelemässä. Jokapäiväinen työmatkani kulkee sen yli, mutta kauempaa maan tasalta sekin näyttää aivan erilaiselta.

Opiskelen turkkia yksityisopettajan kanssa kerran viikossa kolmen opettajakollegani kanssa (suomalainen Elisa, espanjalainen Pablo sekä iso-britanniasta kotoisin oleva Kevin) puolitoista tuntia kerrallaan. Jokaisen tunnin jälkeen olen motivoitunut oppimaan lisää, ja suunnittelen opiskelevani joka päivä ainakin vähän turkkia, mutta työpäivän jälkeen monistepinon esiin kaivaminen tuntuu lähes
ylivoimaiselta. Olen silti oppinut paljon ja se helpottaa arkipäivän elämää, ja tällä viikolla ilahduin suuresti huomatessani jo pärjääväni turkiksi erilaisissa tilanteissa. Osaan pyytää bussikuskia avaamaan
bussin ovet, ladata puhelimeeni saldoa liikkeessä, kysellä eri tuotteista ja tarjouksista. Tosin turkkilaiset puhuvat niin nopeasti, että vastaus jää usein epäselväksi, tai sitten keksin viisi minuuttia käydyn keskustelun jälkeen mitä olisi pitänyt vastata, mutta kuitenkin.

Myös töissä ymmärrän helpommin turkkia puhuvia taaperoitani, ja se vasta helpottaakin elämää suuresti. Tosin myös 2-vuotiaani ovat oppineet englantia hämmästyttävän hyvin, varmaankin olosuhteiden pakosta. Tänään eräs kaksivuotiaistani, joka ei lukuvuoden alussa puhunut englantia, huomasi muovieläimen sisällä olevan jotakin, ja kehoitti minua englanniksi täysin oikein: “Shake, shake it! There are little balls inside!”

Kotimatkalla turkin kielen tunnilta lämmittelin salepilla.
Kanelista, lämpimästä maidosta/kermasta ja joistakin itselleni
tuntemattomista ainesosista tehty lohtujuomien kuningas. Nautitaan mieluiten lautalla sateisena iltana.

Vasta äskettäin Istanbuliin saapuneen, suomalaisen opettajavahvistuksemme Karoliinan turkkilaiseen menoon totuttautumista seuratessani olen tällä viikolla havahtunut siihen, että olen jo tainnut todella kotiutua tänne. Osaan jo nauttia pienistä asioista, tehdä elämästäni täällä hiukan helpompaa. Istanbuliin saapuessani ajattelin, etten kärsisi enää uudestaan kulttuurishokista, sillä olin kuitenkin asunut jo aiemmin vuoden Turkissa. Mutta jonkinlaista kulttuurishokkia on varmasti ollut päällä – ei ollut ihan yksittäinen tapaus kun ensimmäisen kuukauden aikana laitoin, etenkin käytännön asioita hoidettuani, Severille raivokkaan tekstarin “mä vihaan tätä maata.”
Vaikka se onkin klisee, Istanbulissa vallitsevaa kaaosta ei voi selittää, se täytyy itse kokea. Kaikki käytännön asiat hoituvat täällä samalla hi-taas-ti ja vaivalloisesti mutta toisaalta taas tilanteet muuttuvat todella, todella nopeasti.

Siitä spontaanisti metroaseman vierestä vähän syötävää (simit-renkaita), kukkasia ja onnitelukortitkin vielä.

Istanbulin jatkuva liikenneruuhka, järjetön ihmispaljous, katukissat, äänet, liirat, katukaupat ja pikkukioskit, kerjäläiset, katuruuan tuoksu, tupakointi kaikkialla, byrokratiahelvetti, kaikki yllättävät tilanteet joita suomessa ei olisi osannut edes ajatella – kaikki se kuuluu elämääni täällä. Uutena vuonna 2014 en olisi uskonut olevani vuonna 2015 Istanbulissa, asuvani yhdessä Severin kanssa ja käyväni oman alan töissä. Näistä kolmesta suuresta muutoksesta työelämään siirtyminen on vaatinut ehdottomasti eniten energiaa ja voimia, ja suomalaisen päiväkodin työelämä voi olla uuden kulttuurishokin paikka. Tai sitten kaikki tuntuu helpolta, organisoidulta ja järjestelmälliseltä. Monet asiat, jotka aluksi täällä töissä tuottivat tuskaa, raivostuttivat ja ärsyttivät, pystyn jo ohittamaan olankohautuksella. Siis hyvänä päivänä, silloin tällöin iskee perisuomalainen raivo siitä kuinka asiat vaan voisi, ja kannattaisi, hoitaa niin paljon tehokkaammin ja nopeammin.

Taloja ja ihmisiä on vaan kaikkialla, silmänkantamattomiin. Ei pää vain pysty tajuamaan 14 miljoonan ihmisen asuvan yhdessä kaupungissa.

Nykyinen työsopimukseni jatkuu täällä kesäkuun loppuun. Olemme Severin kanssa heinä- ja elokuun Suomessa, ja syyskuussa sitten palaammekin takaisin Turkkiin. Severi sai harjoittelupaikan Suomen suurlähetystöstä Ankarasta, joten asumme Ankarassa syyskuun alusta marraskuun loppuun. Ankaran reissun jälkeen olen sitten asunut Turkissa kolmessa hyvin erilaisessa paikassa: Antalyassa, Istanbulissa ja Ankarassa. On erikoista huomata, kuinka olen vain päätynyt tähän maahan kerta toisensa jälkeen sattumalta. Suhteeni Turkkiin ei alkanut tähän maahan kohdistuvan, palavan rakkauden vuoksi vaan “miksikäs ei?”-asenteen ansiosta. Pikkuhiljaa olen alkanut pitämään tästä maasta, ja löydän asioita joista pidän, joita ehkä rakastankin. Kuten sitä, että heti kotiovesta lähdettäessä näkee jotakin uutta. Sitä, kuinka täällä on mahdollista tehdä enemmän hetkessä: napata taksi kotiin kun väsyttää ja juoda jotain kuumaa lautalla, istahtaa lähimpään kahvilaan pelaamaan tavlaa, ostaa työmatkalla sateenvarjo tai tavuk dürüm kadulta. Kuinka kaikkialla on ihmisiä ja elämää.

Viimeinen ilta ennen suomeen lähtemistä. Kuvassa vasemmalta oikealle: kämppiksemme Sükrün työkaveri, Bence, unkarilainen kaverini Antalyasta, Severi, minä, kämppiksemme Sükrü (myös tuttuni jo Antalyasta) ja toinen kämppiksemme Burak. Taka-alalla vieraanamme ollut Jyri, joka saattoi tuottaa valheellisen kuvan siitä, kuinka helppoja ja omatoimisia vieraat ovatkaan.

Maalis- ja huhtikuussa luoksemme on tulossa vieraita harva se viikko. Jo kokeneita Istanbulin kävijöitä, keltanokka-reissaajia, ystäviä, opiskelukavereita, perhettä. Kaikki vieraamme ovat hiukan erilaisia, ja heille tulee varmasti näytettyä hiukan erilaisia asioita. Olen jo aika innoissani suunnitellut, mitä kaikkea haluaisin heidän kokevan. Tuntuu hyvältä näyttää paikkoja, tapoja ja Istanbulia: tämä on elämämme, ja nyt se on Istanbulissa. Istanbul on kaoottinen ja upea, ja tätä kaupunkia on todella vaikeaa pukea sanoiksi. Eikä tätä kaupunkia voi ikinä oppia tuntemaan, ei edes pientä osaa siitä, ja kaiken tämän kaaoksen keskellä on meidän kotimme. Tervetuloa.

P.S. Meille saa tuoda näkkileipää.

Tagit
LIITTYVÄT VIESTIT

JÄTÄ KOMMENTTI