Pallontallaajat.net
Valikko
Saara&Severi
Saara&Severi

Ensitapaamisen jälkeen Saara ja Severi ovat asuneet enemmän ulkomailla kuin Suomessa. Yhteinen koti on ollut ensin Turkissa, sitten Kaakkois-Aasiassa ja Israelissa. Tällä hetkellä Severi työskentelee Länsirannalla ihmisoikeustarkkailijana ja Saara päiväkodissa Tampereella.

Severi opiskelee rauhan- ja konfliktintutkimusta Tampereen yliopistossa ja rakastaa kissoja sekä jalkapalloa.

Saara on lastentarhanopettaja, jolla on laulu joka tilanteeseen ja joka nauraa omille vitseilleen.

Tykkää meistä facebookissa
Saara on Instagramissa
Mitä etsit?

Vasta nyt jälkikäteen kuvia katsellessani havahduin siihen, etten ole kirjoittanut sanaakaan vierailustamme pakolaisleirillä! Juhlia seuraavana päivänä lähdimme samantien Laosiin visa-run:ille eli hakemaan lisäpäiviä Thaimaan viisumeihimme ja meille läheiseksi tullut opettaja koululta, Sylvie, lähti takaisin kotimaahansa Korsikaan. Silloin oli siis paljon kaikenlaista tohinaa, joten päätin kirjoittaa päättäjäisjuhlista pakolaisleirillä takautuvasti, sillä uskon aiheen kiinnostavan monia.

SDC:n koulu pakolaisleirin puolella oli koristeltu juhlan kunniaksi.

SDC:n koulu pakolaisleirin puolella oli koristeltu juhlan kunniaksi.

Heti aloitettuamme työt SDC:ssä, koulun rehtori varoitteli/lupaili, että peruskurssin päättyessä saisimme osallistua päätösjuhlaan pakolaisleirillä – ehkä. Turkissa olemme jo tottuneet siihen, että asiat saattavat tapahtua lyhyellä varoitusajalla, joten emme olleet lainkaan yllättyneitä kuullessamme että kulkuluvasta pakolaisleirille ilmoitetaan korkeintaan päivää-paria ennen juhlaa.
13382314_10154234137299496_1413483618_n

Lenkkeilessäni löysin leirin läheltä, keskeltä metsää kristittyjen Karennien haustausmaan, jossa osa kylteistä oli englanniksi. Hämärää.

Pakolaisleirin sisäänkäynti oli viiden minuutin kävelymatkan päässä koulultamme, oppilaat ja muut asukkaat kulkivat lähes päivittäin kylän ja leirin väliä takareittiä käyttäen, ja kerran näimme portinvartijoiden käyttävän tien sulkevaa puomia sulkapalloverkkona pihapeleissään. Jonkin aikaa lenkkeilimme samaa polkua, jota oppilaat käyttävät kulkiessaan leirille – vahingossa, sillä se näytti aivan tavalliselta metsäpolulta. Eräs koulun alumneista näki jommankumman meistä lenkillä, ja pyysi, ettemme enää juoksisi alueella, sillä muuten pahimmassa tapauksessa koko reitti saatettaisiin sulkea. Kuulin myös Sylvieltä tarinan kundista, joka ajoi skootterilla vahingossa koko matkan pakolaisleirin sisälle asti, kunnes virkailijat hoksasivat tämän ja kävivät heittämässä ulos.

13401227_10154234137284496_133180242_n

Virkaintoiset vartijat pelaamassa sulkapalloa.

Päällisin puolin leirille kulkemista ei siis valvota kovin tarkkaan, mutta koska meidän piti päästä leirille laillisesti, oli lupaprosessi monivaiheinen: meidän piti myös antaa passimme thai-viranomaisille jotka tiesivät tietysti meidän työskentelevän a)  pimeästi ja b) laittomasti kulkevien pakolaisten kanssa, kuumotti. Onneksi passit palasivat turvallisesti omistajilleen.

13407496_10154234137264496_229432342_n

Silloin kun vielä lenkkeilin kielletyllä salapolulla pakolaisleirille, bongasin kolme pikkutyttöä kävelemässä keskenään kotiinsa päin.

Paria päivää ennen juhlaa saimme tietää saaneemme luvan mennä leirille. Juhlapäivänä meitä kolmea, eli minua, Severiä ja Sylvietä, jännitti. Yhdentoista aikaan leiriltä tuli avolava-auto hakemaan meitä. Kaikille ei kuitenkaan riittänyt istumapaikkoja kuskin vaimon ja vauvan ollessa myös kyydissä, joten Sylvie istui (todella virallisen oloisesti) auton takana lavalla.

Portilla annoimme passimme ja meille kirjattiin tarkka kellonaika jolloin saavuimme pakolaisleirin alueelle. Aikaa leirillä oleskeluun annettiin kolme tuntia, ja kuvia ei saisi ottaa.

13414609_10154234137059496_495987033_n

SDC:n koulu pakolaisleirillä on kokonaan bambusta tehty.

Ajaessamme leirin läpi Sylvie otti kuitenkin paljon kuvia auton lavalta kenenkään sanomatta mitään. Tie kulki jyrkkää ja kuoppaista viidakkotietä pitkin, jota jopa nelivetoisella maasturilla voi olla vaikeuksia ylittää. Lukuisiin sektoreihin jaettu leiri sijaitsee jyrkkien kukkuloiden ympäröivässä laaksossa. Leiri oli ahdas, maa pöllysi, kaikkialla oli lapsia ja jokainen asunto ja kauppa oli tehty bambusta: pakolaiset eivät saa rakentaa taloja muusta materiaalista “väliaikaiseksi” (eli 80-luvun lopulta asti paikalla olleelta) nimetyllä leirillä. Yritin ahnehtia kaikkea näkemääni ja mietin, näkyisivätkö päällepäinkin leirin sosiaalisia ongelmat joita on paljon: väkivaltaa, turvattomuutta, päihdeongelmia. 20 000 asukasta. Vain muutama turvakoti, ja paljon kirkkoja ja temppeleitä.

13382332_10154234136889496_275042538_n

Tie oli kuoppainen ja huonossa kunnossa.

13400907_10154234136899496_948204614_n

Koulun seinässä oli varoituksia räjähteistä, hahmo on pukeutunu perinneasuun.

13384945_10154234137029496_543291780_n

Myös aidat ovat bambusta. Tässä kuvassa se ei käy ilmi, mutta yksityisyyttä leirillä ei ole paljon.

Juhla pidettiin SDC:n toisella koululla, pakolaisleirin sektori neljässä.

Juhla-alueella viimeisetkin rippeet kamerakiellosta unohtuivat, sillä oppilaat halusivat ottaa paljon yhteiskuvia, joten kukaan ei olisi edes voinut tietää, mikä puhelimista on minun. Juhlaa varten oppilaille oli hankittu jakkutakit, tytöille kynähameet ja korkokengät, ja pojille umpikengät ja suorat housut. Poikien hiukset oli suitu geelillä, ja tytöt olivat laittaneet meikkiin tottumattomina aivan järkyttävät kerrokset sitä naamaansa.  Oppilaat säteilivät iloa ja itsevarmuutta, ja kuvia otettiin tolkuttoman paljon: kaksin, oppilaiden kanssa, oppilaiden perheiden kanssa, kaikkien opettajien kanssa. Loppuvaiheessa poskeni ihan oikeasti kramppasivat hymyilystä ja poseerauksesta.

13382184_10154234137139496_788554349_n

Hsay Mehin perhe oli pukeutunut perinneasuihin. Paikalliseen tyyliin ei kuulu iloinen hymyily kuvissa.

13401227_10154234137109496_1332854822_n

Noe Reh niin komeana, ja ylpeä opettaja!

Itse juhla kesti parisen tuntia, perinteiseen karennityyliin: puheita, laulua, tanssia, lisää puheita, virallista stipendien jakoa, ja muutama puhe vielä ennen juhlapäivällistä. Yllättäen juhlassa oli osallisena myös muutama thaiviranomainen univormuissaan, jotka pitivät myös puheita. Kuvittelimme tämän olevan kädenojennus Thaimaan puolelta, mutta kuulemma viranomaiset olivat paikalla lähinnä ilmaisen ruuan ja oluen perässä. Thaimaan viranomaisten länsäolo kertoo kuitenkin pakolaisyhteisön ja Thaimaan viranomaisten hyvistä väleistä sekä tietyntasoisesta yhteisymmärryksestä nykyisen tilanteen suhteen. Monilla alueella työskentelevistä poliiseista ja sotilaista on sukulaisia Myanmarin rajan puolella, joka myös puhuu omaa kieltään alueella vallitsevasta suvaitsevaisuuden kulttuurista.

13382156_10154234137159496_277897809_n

Koulun tähtioppilas, Khoon La Pleh. Vieressäni koulun perustaja, Aung San Myng.

13407668_10154234137069496_93844139_n

Osalla oppilaistammekin on sukulaisia ja tuttavia leirin vartijoissa.

Aika kului nopeasti, eikä meillä ollut lupaa poistua koulun alueelta – oli kurjaa sanoa ei oppilaille, jotka niin hartaasti toivoivat, että kävisimme heidän kotonaankin kylässä. Silti heille oli ilmeisen kova juttu, että ylipäätään tulimme leirille, että näimme hiukan sitä osaa heidän elämästään johon meillä ei yleensä ole ollut pääsyä. Aikarajan täyttyessä sama auto kuin menomatkallakin haki meidät, ja kyyditti takaisin leirin ulkopuolelle SDC:n koululle. Oppilaat jäivät vilkuttamaan koululle, portin sille puolelle johon meillä ei olisi enää pääsyä – mutta jossa, huhujen mukaan, heillä oli illalla vielä ihan omat, nuorten keskeiset päättäjäisjuhlansa.

13384810_10154234137249496_519452221_n

Loppujuhlapäivä oli iloinen, jännittävä ja helpottunutkin – niinkuin suomalaiset yo-juhlat. Oppilaat olivat juhlansa ansainneet!

Aiemmat postauksemme vapaaehtoistöistä pakolaisten kanssa löydät täältä:
Sekä kuvauksen siitä, kun Burmassa matkustaessamme kävimme Karennivaltiossa ja siellä kylässä joidenkin oppilaiden kodeissa:
Tagit
LIITTYVÄT VIESTIT

JÄTÄ KOMMENTTI